Junnupelinjohtamista Arffmanin opein

- Ottelussa tapahtuva pelinjohtaminen on vain jäävuoren huippu pelinjiohtajan kokonaisuudesta; tehtäväkentästä ja osaamisesta, toteaa Pekka Arffman.

| 24.1.2010 | Vuosikymmeniä pesäpallossa mukana ollut Pekka Arffman on tuttu mies superpesispelinjohtajana ja valmentajana. Pelinjohtotehtävät ovat jääneet muitten lajin luottamustoimien tieltä ja osa nykyisestä ajasta kuluu lajin koulutustoiminnassa. Nyt omaa kokemuksen kautta hankittua tietoa on aika jakaa nuoremmalle valmentajapolvelle ja pelinjohtajille. Tämän päivän vetäjät ovat yleensä pelaajataustan omaavia, jotka ovat ammentaneet oppinsa omilta valmentajiltaan ja ovat luoneet näin opeistaan oman tavan valmentaa ja johtaa peliä. Arffman näkee valmentajan yhtenä tärkeänä tehtävänä olevan junnujen perehdyttäminen lajin saloihin, joihin kuuluvat mm. heitot, lyönnit, kiinniotot ja eteneminen. Siinä lajiharjoittelun ohella pelitilanneharjoitteiden yhteydessä kohennetaan ja sisäistetään kunkin pelaajan yleensä puutteellista pelikäsitystä; henkilökohtaista ulkopeli- ja sisäpelitaktiikkaa. Pelikäsityksessä korostetaan hyökkäämistä ja puolustamista: sisäpelissä tavoitellaan lyönnillä mahdollisimman paljon aikaa etenijälle lyönnin sijoittamisella, kovuudella ja tarkuudella. Ulkopelissä tavoitteena on mitätöidä etenijän aika ehtiä pesälle mm. sijoittumalla oikein sekä ennakoimalla ja lukemalla lyöjää/etenijää.

Kaikki pelaa –systeemi, tarpeellinen vai tarpeeton?

Arffman kyseenalaistaa Kaikki pelaa –systeemin. - Lyöntijärjestyksen arpominen on turhan teennäistä. Parhaat etenijät kärkeen ja hyvät vaihtajat ja kotiuttajat saattelemaan etenijää pesäväleiltä kotipesään. Menestyvä joukkue muodostuu monen alueen osaajista; - Joukkueessa pitää olla pari ”johtavaa” ykköspelaajaa, ei välttämättä parasta riittävästi, muutama haastaja, jotka pyrkivät joukkueen ”keskiöön” sekä haalariosasto eli hiljaiset puurtajat, jotka ovat tärkeitä joukkueessa.

Lukkari on isossa asemassa., sillä hänen panoksensa joukkueen ulkopelissä sanotaan olevan 25% luokkaa. - Kun kysymyksessä on näin tärkeä ”lautasen herra”, on tärkeätä panostaa lukkarikoulutukseen. Jokaisen junnun pitäisi hallita perussyöttäminen. Parhaimmat tulevat tällä tavoin esiin, motivoituvat ja valikoituvat joukkueen päälukkareiksi ja ovat varalla, jos päälukkarilla ”ei peli kulje”.

Pesäpallokin on kilpaurheilua ja nuoremmillakin ikäluokilla on halu voittaa. - Kaikissa ikäluokissa ei otteluja tilastoida, mutta kyllä joukkueen sisällä supina käy tehdyistä ja annetuista juoksuista, onnistumisista ja myös ”mokista”, muistuttaa Arffman.

Lyöntiharjoitukset pelitilanteita silmälläpitäen Lyöntiharjoituksissa ei aina ole eduksi lyöntien määrä, vaikka se nykyisessä roolipeluutuksessa toistojen määrällä onkin merkitystä. – Vähintäänkin osassa lyöntiharjoituksista kannattaa ja pitääkin luoda ”pelilliset olosuhteet”, jolloin käytössä on vain ne kolme lyöntiä, ratkaisupaikassa jopa vain se yksi. Myös vaihtotilanteisiin pitää erityisesti paneutua ja niitä pitää harjoitella. Pelaajan päähän on saatava iskostettua, että jokaiselle lyönnille pitää olla tarkoitus ja tavoite, toteaa Arffman. Kovat lyönnit ja niiden harjoittelu ei ole ainoa autuaaksi tekevä harjoittelumuoto. - Kun hallitsee hyvin monipuoliset näpyt ja tuiki tärkeän koppilyönnin, pääsee niillä jo pitkälle ja jos pelaajalla on hallussaan jonkin sortin ”pravuurilyönti”, joka puree hyvin pelitilanteissa, sitä kannattaa viljellä niin kauan kun se toimii. - Nykynuorison omatoiminen liikkuminen on vähäistä ja niinpä liiketaitoja joudutaan treenaamaan harjoituksissa ja se aika on pois muusta valmennuksesta, toteaa Pekka Arffman. >>>